Aikuisen naisen matkakertomus New Yorkista. Näkyjä, makuja, ajatuksia ja tunteita maailman metropolissa kuuden kuukauden ajalta. Tervetuloa mukaan seikkailuun!
Heippa ihanat! Eilen tosiaan tuli lunta, jäätä ja räntää taivaan täydeltä. New York City kuitenkin heräsi tänään auringon paisteeseen ja kadut olivat sulat ainakin täällä keskikaupungilla, kun asteet olivat nollan tienoilla. Monin paikoin Long Islandia kuitenkin kehoitetaan ihmisiä edelleen olemaan ajamatta teillä, minkä lisäksi moni kotitalous on ilman sähköä. Onneksi ei siis ole paukkupakkasia. Eilen tosiaan sai nauttia lumisateesta ja kotaisasta fiiliksestä: kävelinkin 40 blockia yhtä soittoa. Se ei ole ollenkaan paha sillä New Yorkilaisethan kävelee ja 20 blockia on ihan ok. Paitsi, että kun olin Bronxissa ja kysyin tietä yhdeltä latinotytöltä ja matkaa määränpäähän oli noin kilsa, hän ihmetteli, miten satoin kävellä ja totesi, että hän ei koskaan kävele:) Eilen näin myös kuuden aurausauton vaikuttavan kolonnan, renkaatkin oli ketjutettu. Ja mikä ihanaa, miehet tarjosivat käsivartensa, kun oli hypättävä jonkun hurjemman kohdan yli:) Ylipäätään täällä varustautuminen lumentuloon on vaikuttanut paljon tehokkaammalta kuin Englannissa, on hiekkaa, suolaa ja kunnon lapioita.
Menin sitten kuitenkin tänä iltana IvanaHelsinki New York Fashion Week Fall/Winter 2013/2014 Rotterdam näytökseen Studio 450:ssä, osoitteessa 450 W 31st Street 12. kerros, kun se kerran pidettiin aivan asuntoni vieressä. Ilma oli hyytävä eikä mieltä lämmittänyt se toteamus, jonka sain kuulla monen suusta: most disorganized show ever. Jonotin muiden kanssa lähes tunnin ensin ulkona ja sitten rappukäytävässä. Ainoa keino päästä Studiolle, siis 12. kerros, oli pieni hissi, jonne mahtui noin 15 henkilöä kerralla. Arkkitehti Steven Holl (Kiasma) tuli myös ulos ihmettelemään väen paljoutta ja tupsahti eteeni, ihmetellen, että mistä oikein on kysymys, kerroin että jonotamme IvanaHelsingin näytökseen. Siihen hän tokaisi, että I am Steven Holl. Sanoin, että hauska tavata ja ettei siitä ole kauaakaan, kun keskustelin hänen ystävänsä Geogre Quashan kanssa. En olisi muuten tunnistanut Hollia. Hän vain puisteli meille päätään aikansa ja jatkoi sitten matkaansa. Rappukäytävään päästyä ilmeni, että Hollin toimisto on samaisessa rapussa. Maailma on pieni. Hieman ikävän kuvan antoivat ne kaksi nuorehkoa suomalaisnaista, töissä ulkoasiainministeriössä tai YK:ssa, jotka tulivat sivusta keskelle jonoa ja jatkoivat etuilemista koko ajan puhuen suureen ääneen työtehtävistään ja kollegoistaan; not Minnesota nice ( that is being courteous and mild-mannered, typical for Nordic people and people living in Minnesota where lots of Finns moved) Kun sitten vihdoin päästiin studiolle niin ei voinut olla huomaamatta, että valokuvaajien joukko oli ilmeisen kyllästynyt odottamaan, koska sieltä täältä kuului tuskaisia huudahtuksia: c'mon, it has been over an hour jne. En nyt ota enempää kantaa näytökseen, kuin, että muutama malli ja leikkaus oli oikein kiinnostava ja mielestäni todella onnistunut, hieman kyllästynyt olen nutturoihin ja ihmettelenpä ylipäätään tekokuidusta valmistettujen valmisvaatteiden korkeaa hintaa, Katri-Helenan Vasten auringon siltaa on kuitenkin aina yhtä ihana ja kuullaan joka näytöksessä. Huomiseksi ja lauantaiksi on muuten luvattu lumimyräkkää, hui.
Rotterdam-kokoelman mood-video löytyy täältä: http://vimeo.com/57721962
Huomaan, että blogikirjoitusteni väli on harventunut. Tämä johtuu vain siitä, että kuusi kuukautta Manhattanilla on tuota pikaa täynnä ja olen yrittänyt ottaa kaupungista ja yritän edelleen ottaa siitä kaiken irti! Edessä on vielä NBA-koripallomatsia, New York City Ballet:n harjoituksia ja jopa kaksin kappalein, Ivana Helsingin muotinäytöstä ellen sitten mene katsomaan ranskalaista Sumuinen Satama elokuvaa sen sijaan, Douglas Dunnin uusi koreografia Cassations jne. lisäksi pitäisi lähettää paketteja Suomeen, täyttää paikallinen veroilmoitus, ynnä kasa muita lomakkeita. Ajattelinkin nyt suosiolla, että olkoon tämä viimeinen postaus. Blogi saa tosin vielä majailla täällä jonkin aikaa, joten ei huolta, mikäli haluat vielä katsella ja lukea joitain postauksia. Mutta, ennen kaikkea kiitos teille rakkaat lukijat ja erityisesti te, jotka olette kommentoineen, kiitos, en ole ihan yksin tässä päässä höpissyt. Tämä matka on ollut kaikin tavoin avartava: avartanut niin tiedollisesti kuin myös minua ihmisenä enkä varmastikaan ole enää ihan sama ihminen kuin tänne tullessa, ja en voi olla kuin kiitollinen kaikista kokemuksista!
Ja kun itse matkaat tänne niin nappaahan ilmainen Village Voice kadunkulmasta. Lehti kertoo ajankohtaisista tapahtumista: teatteri, galleriat, ruoka, musiikki, elokuvat jne. Village Voice ilmestyy joka keskiviikko. AM New York on päivittäinen ilmaisjakelulehti.
Tässä vielä kuvia Etelä-Brooklynistä, Brooklynhän on nin iso, ettei sitä voi oppia tuntemaan edes koko elämänsä aikana, ja tarkemmin sanoen Finntownin alueelta lähellä Sunset Parkia, jossa parhaillaan asui noin 10 000 suomalaista siirtolaista, pääasiassa rakennusmiehiä ja puuseppiä. Asuinalueellensa suomalaiset rakensivat noin 40 osuuskuntataloa. Ja kyllä niiden tiiliverhoilu on vaan edelleen kaunis! Kun puertoricolaiset "valtasivat" alueen muuttivat suomalaiset suureksi osaksi pois koska alue muuttui rauhattomaksi ja vaaralliseksi. Tänä päivänä Finntownin alue on kuitenkin oikein viehättävä ja itse asiassa se on pikkuhiljaa 20 vuoden aikana muuttunut uudeksi kiinailaiskaupunginosaksi. Mutta siis edelleen yksi New York Cityn kaduista on nimetty Finlandia Streetiksi! Norjalaisyhdyskunta alueella on edelleen hyvin aktiivinen lehtineen ja paraateineen.
Elmo Homes
Tässä talossa oli suomalainen jäätelökioski
Mutta hei muistetaan me suomalaiset, mikä meikäläisissä on ihan parasta -ainakin pääsääntöisin ja mikä täällä päin maailmaa tunnetaan sanaparilla Minnesota nice!
Far Rockaway, Queensin kaupunginosan itäisin kolkka, ei ehkä ole kaikkein säihkyvintä New York Cityä. Itseasiassa 12 vuotta sitten minua kiellettiin menemästä sinne eikä ole montaa päivää kun naamioituneet miehet ampuivat nuoren Far Rockawayssa kadulle. Low-income housing development- talot ovat myös yksi piirre, mikä värittää Far Rockawayn maisemaa. Totta, valtaisat talokompleksit eivät ole kovin kutsuvia, mutta muuten Far Rockawayssa ei ole moittimista. Espanjan lisäksi siellä kuulee paljon venäjää. Far Rockaway kärsi valtavasti Sandy-hurrikaanin tuhoista eikä vieläkään A-metrolla pääse Mott avenuelle vaan metron viimeinen pysäkki on Howard Beach (Howard Beachiltä muuten pääsee Airtrainilla suoraan JFK:n lentokentälle ja A-linjahan kulkee läpi Manhattanin) ja siitä on sitten jatkettava Shuttle bussilla niemimaalle. Mutta kuinka ollakaan, metro tai siis korotettu raidejuna (H shuttle) kulkee itse niemimaan halki, mikä hepottaa suunnattomasti satunnaista matkailijaa ja paikallisia, jotka ovat edelleen harmistuneita Sandyn tuhoista, joita ei saada korjatuiksi. Mutta siis matka Far Rockawayhin on pitkä ja kestää ainakin lähemmäs kaksi tuntia Penn Stationilta. Miksi sitten nähdä vaivaa ja käyttää aikaa matkustaakseen Far Rockawayn niemimaalle? Se selviää kuvista: Atlantin valtameri. Kuinka hyvältä tuntuikaan kuulla meren pauhu ja tuntea meren tuoksu nenässään! Nyt ranta oli autio muutamaa ulkoilijaa lukuunottamatta. Ranta on kuitenkin kerrassaan upea ja sitä riittää koko niemimaan pituudelta. Jos siis satut olemaan Nykissa läpimään vuodenaikaan ja mielesi tekee porskutella (huom. Atlantin aallot ovat vaarallisia ja vievät helposti mukanaan) niin eikun Far Rockawayhin. Nämä rantakuvat on otettu noin 44 Beach pysäkin tienoilta.
